Summittainenkin katsaus instrumentalismin syntyvaiheisiin jäisi peräti keskeneräiseksi, ellemme lopuksi omistaisi huomiota ajattelijalle, joka syvällisellä tavalla yhdisti edeltäjiensä käsityksiä ja suuntasi ne kohti omaa aikakauttamme. Hän on Gottfried Wilhelm Leibniz (1646-1716).

Leibniz on eurooppalaisen tieteen monipuolisimpia neroja. Itseään hieman vanhempien Spinozan ja Locken ohella hän on 1600-luvun merkittävin filosofinen ajattelija ja uudistaja. Newtonin kanssa hän jakaa kunnian infinitesimaalilaskennan keksimisestä, joten hänellä on tärkeä sija matematiikan historiassa. Hänen nimeään ei voida unohtaa myöskään kielitieteen, historiankirjoituksen, oikeustieteen ja diplomatian, luonnontieteen ja tekniikan tai kirkkojen yhdistymisajatuksen historiassa. Yleisnerojen tapaan hän suunnitteli ja kehitti myös lukuisia koneita ja laitteita.

Hänen herkeämätön kiinnostuksensa kaikkea inhimillistä kohtaan, hänen osallistumisensa ajankohtaisiin poliittisiin tapahtumiin ja ennen kaikkea hänen pyrkimyksensä toimia herttuallisen isäntänsä, Hannoverin suvun, valtapyrkimysten hyväksi, sai aikaan, ettei hän kuitenkaan kyennyt millään alalla kehittelemään ajatuksiaan johdonmukaiseen päätökseen. Hänen tieteellinen elämäntyönsä onkin valtava, keskeneräinen rakennelma. Se on pirstoutunut tuhansiin kirjeisiin, luonnoksiin ja katkelmiin, joiden joukossa on vain muutamia laajempia tutkielmia. Niistäkin hänen itsensä julkaisemat teokset muodostavat sangen vähäisen osan. Kaikesta rikkinäisyydestään huolimatta Leibnizin ajattelua hallitsee äärimmäisen mielenkiintoinen yhtenäinen juoni. Hegel kirjoittaa siitä osuvasti: »Se näyttää muodostuvan lukuisista peräkkäin asetetuista väitteistä, mutta sitä oppii arvostamaan, kun havaitsee, mitä virheitä hänen onnistui välttää näillä ajatuksillaan».

Leibnizin filosofian tärkeimpiä kulmakiviä on jyrkkä ja ehdoton rajaviiva empiirisen, kokemuksellisen tiedon ja järjen tiedon välillä. Edellisiä hän nimittää tosiasiallisiksi totuuksiksi, vérités des fait: ne pätevät ainoastaan kokemustodellisuudestamme, tietoa niistä saamme havainnon perusteella ja niiltä puuttuu täydellinen varmuus. Leibniz kutsuu tällaisia totuuksia kernaasti myös satunnaisiksi. Kuten kohta saatamme havaita, hän on näet sitä mieltä, ettei mikään maailmassamme esiintyvä asia ole olemassa välttämättömyydestä. Järjentotuudet, vérités de raison, jollaisia ovat esim. matematiikan lauseet, ovat välttämättä tosia, sillä olisi mahdotonta, että sellaisen lauseen vastakohta olisi tosi. Voimme hyvin ajatella, että todellisen maailman sijasta olisi maailma, jossa kivi putoaa hitaammin kuin todellisessa maailmassamme. Sellainen maailma olisi yhtäkaikki mahdollinen maailma, koska kuvitelmassamme ei olisi mitään sinänsä ristiriitaista. Todellista maailmaamme koskeva tieto perustuu ratkaisevasti havaintoihin, joita olemme tehneet esim. kiven putoamisesta. Nämä ovat kaikki siinä mielessä satunnaisia totuuksia, että ne eivät päde »kaikissa mahdollisissa maailmoissa». Järjen totuudet taas »pätevät kaikissa mahdollisissa maailmoissa», koska olisi ristiriitaista edes olettaa, että sellaisen lauseen vastakohta olisi tosi. Tässä kohtaamme Leibnizin filosofian kuuluisimman ja tärkeimmän käsitteen: voimme kuvitella, hän sanoo, äärettömän määrän mahdollisia maailmoja eli todellisuuksia, joissa ei esiinny ristiriitaa ja voimme havaita, että eräät tällaiset maailmat ovat myös keskenään mahdollisia eli kompossiibeleitä. Myös todellinen maailmamme on ajateltavissa kokonaisuudeksi, joka koostuu tällaisista yhteismahdollisisista 'mahdollisista maailmoista'.

Kuten mahdollisen maailman käsite osoittaa, Leibniz piti ristiriidattomuutta hyvin tärkeänä periaatteena. Sen ohella muodostaa toisen tärkeän periaatteen riittävän perusteen laki, jonka mukaan mikään ei voi olla totta eikä olemassa ilman riittävää perustetta. Leibniz oletti tämän lain nojalla, että todellisuus on täysin rationaalista. Vaikka ihminen ei ehkä koskaan saavutakaan tietoa kaikista asioista, mikään ei ole kuitenkaan täysin käsittämätöntä, koska mikään ei ole vailla riittävää perustetta. Aina on vain ajan kysymys, milloin jokin nyt hämärältä tuntuva asia saa selityksensä.

Leibnizin kiinnostus erilaisiin periaatteisiin ja niiden formulointeihin kuvastaa hänen filosofisen ajattelunsa luonnetta. Se ei pyri olemaan filosofinen järjestelmä, joka esittäisi ainoan toden kuvan maailmasta ja todellisuudesta, vaan se on hypoteesi, mahdollisimman hyvin perusteltu ja erityisesti mahdollisimman hyvin toimiva olettamus todellisuuden rakenteesta. Hän lähtee joukosta tosiasioita ja ajatuksia, jotka ovat ilmeisesti tosia tai ilmeisen luontevia. Näiden perusteella hän ryhtyy etsimään yleisiä periaatteita, joista tosiasiat ja vähemmän yleiset ajatukset voidaan johtaa ja siten selittää. Käydessään kirjeenvaihtoa monien aikakauden kuuluisien skeptikkojen kuten Pierre Baylen kanssa Leibnizilla olikin tapana sanoa, ettei hänen filosofiansa ole »tosi teoria», vaan »erittäin tyydyttävä hypoteesi». Kun skeptikot pitivät kaikkea tietoa juuri sen vuoksi epätyydyttävänä, että siihen sisältyy todistamattomia aineksia, niin Leibniz saattoi vastata: tutkimuksen on aina lähdettävä jostakin - miksi emme siis lähtisi mahdollisimman harvoista periaatteista ja katsoisi, mitä kaikkea voimme oppia ymmärtämään niiden avulla. Ristiriidan karttamisen periaate on eräs tällainen: jo silloin kun väitämme jotakin, oletamme ilman muuta, ettei sen väitteemme vastakohta voi olla tosi.

Leibnizin tärkein filosofinen teos on laaja keskustelu Locken ajatuksista. Kritikoimalla Lockea hän kehitteli samalla oman tieto-oppinsa, metodologiansa ja metafyysisen teoriansa. Tämä tutkielma, Nouveaux essais sur l'entendement humain, ilmestyi vasta 1765, mutta Leibniz oli kirjoittanut sen jo 1704. Hän jätti sen kuitenkin julkaisematta Locken kuoltua: Tässä ilmenee Leibnizin henkilökohtainen vaikeus kirjoittaa teoksia anonyymille julkisuudelle - olihan hän kirjoittanut teoksensa juuri Lockelle.

Leibnizin perusajatus voidaan tiivistää yhteen lauseeseen, joka kuuluukin filosofian eniten siteerattuihin. Locke oli väittänyt empirisminsä mukaisesti baconilaiseen henkeen, ettei ole mitään synnynnäisiä, kokemusta edeltäviä tietoja. Hän lausui: nihil est in intellectu, quod non prius fuerit in sensu, »ymmärryksessä ei ole mitään, mikä ei ensin olisi ollut havainnossamme«. Leibniz lisäsi lauseeseen sanat nihil nisi intellectus ipse, »lukuunottamatta itse ymmärrystä«. Tällä hän tahtoi viitata siihen, että Locken todistelut puhtaan empirismin puolesta olivat riittämättömiä, koska nekin olettivat, että oli havainnosta riippumaton ymmärrys, jonka toiminta ei ollut palautettavissa aistihavaintoon. Leibnizin oma kanta pyrki tasoittamaan empirismin ja rationalismin välistä jyrkkää eroa ja jopa yhdistämään nämä ajatussuunnat. Myöhemmin Kant pitikin Leibnizia erittäin suuressa arvossa juuri tämän pyrkimyksen vuoksi.

Leibnizin tunnetuimmat teokset lienevät kuitenkin Monadologia ja 1714 ilmestynyt Tutkielma jumalan hyvyydestä, ihmisen vapaudesta ja pahan alkuperästä (Essais de théodicée sur la bonité de Dieu, la liberté de l'homme et l'origine du mal). Sana theodicée tarkoittaa teoreettista yritystä oikeuttaa jumalan olemassaolo siitä huolimatta, että kaikkivaltias ja vain hyvä jumala on jättänyt maailmaan myös pahaa. Leibnizille tämän ongelman ratkaisu aukeaa hänen yleisestä filosofisesta opistaan: on ääretön määrä mahdollisia maailmoja, mutta nämä eivät ole kaikki keskenään mahdollisia, »kompossiibeleitä«. Koska jumala on hyvä ja armelias, hän päätti luoda kaikista mahdollisista maailmoista todelliseksi parhaan mahdollisen maailman. Jumala olisi toki voinut luoda maailman, jossa olisi ollut pelkästään hyvää, mutta tämä ei olisi Leibnizin mielestä ollut niin hyvä ratkaisu kuin nykyinen maailmamme, sillä hyvän käsitteeseen liittyy loogisesti ajatus pahan olemassaolosta: Parhaassa mahdollisessa maailmassa täytyy erityisesti ihmistä silmällä pitäen olla hiukan pahaakin, jotta se olisi todella paras mahdollinen maailma. Tämä Leibnizin populaarifilosofia miellytti tietenkin keisareita ja kuninkaita, ja vallankumouksellinen Voltaire kirjoitti siitä henkevän pilkallisen satiirin.

Oppiin parhaimmasta mahdollisesta maailmasta liittyy Leibnizin kuuluisa käsite »ennalta asetettu harmonia«, harmonia praestabilita. Monestakin syystä Leibniz oli näet haluton myöntämään, että todellisuudessa vallitsisi ankara kausaaliyhteys. Vaikka mikään ei hänen mielestään tapahdu ilman riittävää perustetta, hän vastusti ajatusta siitä, että tällainen peruste voisi olla vain kausaalinen. Luultavasti tämä vastenmielisyys kausalismia kohtaan on ainakin eräs vaikutin siihen, että hän pyrki kehittelemään tieteenfilosofiassaan tilastollisia menetelmiä ja todennäköisyyden laskennallisia perusteita. Opissaan ennalta asetetusta harmoniasta hän kehitteli ajatusta, jonka mukaan kaikki maailman tapahtumat vastaavat toisiaan ikäänkuin kaksi kelloa, jotka näyttävät aina samaa aikaa!

Instrumentalismin yleisen aatteen mukaisesti Leibniz ei erota teoriaa ja käytäntöä toistensa vastakohdiksi, vaan hän näkee teoreettisen tiedon välittömästi käytäntöön suuntautuvana. Tämä kuvastuu parhaiten hänen tieto-oppinsa siinä osassa, jossa käsitellään määritelmiä. Periaatteessa kaikki määritelmät voidaan hänen mielestään jakaa kahteen päätyyppiin: nominaalimääritelmiin, jotka selittävät sanojen merkitystä toisten sanojen avulla, ja realimääritelmiin, jotka osoittavat pelkän merkityksen sijasta, että määritelty asia on mahdollinen. Tämä voi tapahtua kahdella tavalla: a posteriori eli kokemuksen perusteella tai a priori, jolloin määritelmä sulkee sisäänsä ohjeen siitä, miten määriteltävä asia voidaan tuottaa tai toteuttaa. Kun ihminen tuntee luonnontapahtumia hallitsevat lainalaisuudet, hän voi asettaa olosuhteet, joissa nämä tapahtumat toteutuvat hänen käskystään. Leibnizin mielestä ihminen ei kykene ainoastaan »tottelemaan« luontoa, vaan hän voi ohjata, jopa »käskeä» sitä toteuttamaan sellaisiakin tapahtumia, joita todellisuudessamme ei koskaan esiinny luonnostaan.

Kun ihminen Baconin mukaan oli pikemminkin luonnon »kuulijana» sen »voittaja», niin Leibniz näkee ihmisessä »käskijän», jolle todellisuus on materiaalia, toteutumattomiksi jääneitä, mutta toteutettavissa olevia mahdollisuuksia. Leibnizia onkin joskus kutsuttu ensimmäiseksi atomi- ja avaruusaikakauden ajattelijaksi, joka uneksi siitä, mikä meidän aikanamme on muuttumassa todeksi: keinotekoisesti luoduista todellisuuksista, joissa ei ole ainoastaan ihmisen valmistamia välineitä, vaan jotka ovat aivan uusia, ihmisen itsensä luomia maailmoja. Taitava kun oli, Leibniz uskoi näet, että paras mahdollinen maailmamme tarvitsee jatkuvasti pieniä parannuksia, jotta se myös pysyisi parhaana kaikista mahdollisista.